Tänään se taas nosti päätään, tuo kaamea vihollinen mikä on kulkenut mukanani jo monta vuotta. Se kaivautuu esille aina kun olen surullinen, ikävissäni tai onneton. Tunne syöminen. 

Ehkä asetan itselleni liian haavekuvallisia kuvitelmia asioista. Eilenkin kun haimme Toni niin kuvittelin, että olisin saanut edes suukon näkemisen hetkellä. Mutta ei, ei merkkiäkään siitä että olisi ollut ikävä. Ei pienintäkään kosketusta, halia tai mitään muutakaan. Käytiin kaupassa, ajettiin monta tuntia mutta ei mitään, ei pienintäkään merkkiä ikävästä tai siitä, että olisi kiva päästä kotiin. Illalla vasta kotona sain ensimmäisen halauksen ja suukon.

Tänäänkin on vielä paha mieli asiasta. Tunnesyöminen tuli esiin ja vedin jo pussin karkkia ja tekis mieli syödä jääkaapista vaikka mitä. Olo on ihan paska ja mieli maassa.