Mä en ymmärrä. Postilaatikosta on tullut mulle ihan kauhea painajainen ja ahdistus. Mä en tiedä mistä se on tullut ja miksi. Kun puhun tai ajattelenkin postilaatikkoa niin mun sydän alkaa hakkaamaan ihan julmetusti, tulee ahdistava ja puristava olo, itku. Sinne tulee laskuja, ei kuitenkaan kovin paljon kun suurin tulee sähköpostiin tai sovelluksiin. Mainoksia tulee mutta niissä ei pitäis olla ahdistuksen aihetta. Rahat on tiukilla mutta laskuja maksetaan pikku hiljaa ja saadaan osamaksuja pois niin talouskin ehkä paranee. Mutta ei se talous parane vaikka ahdistelisin. Mun tarvis varmaan vaan kohdata pelkoni ja käydä joka päivä laatikolla. Ehkä sitten ei tulis isoa ahdistusta kun siellä ei olisi paljon postia kerralla.

Tänään se taas nosti päätään, tuo kaamea vihollinen mikä on kulkenut mukanani jo monta vuotta. Se kaivautuu esille aina kun olen surullinen, ikävissäni tai onneton. Tunne syöminen. 

Ehkä asetan itselleni liian haavekuvallisia kuvitelmia asioista. Eilenkin kun haimme Toni niin kuvittelin, että olisin saanut edes suukon näkemisen hetkellä. Mutta ei, ei merkkiäkään siitä että olisi ollut ikävä. Ei pienintäkään kosketusta, halia tai mitään muutakaan. Käytiin kaupassa, ajettiin monta tuntia mutta ei mitään, ei pienintäkään merkkiä ikävästä tai siitä, että olisi kiva päästä kotiin. Illalla vasta kotona sain ensimmäisen halauksen ja suukon.

Tänäänkin on vielä paha mieli asiasta. Tunnesyöminen tuli esiin ja vedin jo pussin karkkia ja tekis mieli syödä jääkaapista vaikka mitä. Olo on ihan paska ja mieli maassa.

 Että ahdistaa ja pelottaa. Toni lähti tänään ekaa kertaa yöksi pois kotoa sairastumisen jälkeen. Mun pitäis varmaan olla helpottunut kun Toni on pois, mutta en ole, päinvastoin. Välimatkaa meillä on 300 km että en voi mitään tehdä vaikka siellä mitä tapahtuisi. Se ehkä ahdistaakin. Mua pelottaa, että siellä tapahtuu jotain, mille ei voida mitään.

Mua pelottaa, että tulee taas sellanen iso hypo ja mä en voi täältä tehdä mitään. Pelottaa, että se menee niin huonoksi, että pitää soittaa ambulanssi. Mutta en voinut kertoa kuinka paljon mua tää viikonloppu pelottaa. 

Päivä meni suht hyvin kun olin konferenssissa päivän. Mutta nyt kotona koen oloni tosi yksinäiseksi. Lapset on omissa oloissaan ja tuntuu, että mua ei tarvita täällä ollenkaan. Tästä voi tulla pitkä viikonloppu. Onneks ylihuomenna jo haetaan Toni kotiin.

Sit toinen asia mikä mua ahdistaa on se, että mulla ei ole mahdollisuutta ikinä lähteä pois kotoa yksin tai ystävän kanssa. Mulla ei ole sellaista ystävää kenen kanssa voisin lähteä johonkin, eikä rahaakaan. Ikinä en saa olla yksin kotona. Nyt sentään saan katsella omia ohjelmiani pois.

En vaan jaksa. Eilen olin Tonin kanssa verikokeilla. Suostuin lähtemään yövuoron jälkeen vaikka olis tehnyt mieli vaan mennä nukkumaan.

Mutta Toni pelkää niin paljon sitä verikokeen ottamista, että olis varmaan jäänyt menemättä jos en olis mukana ollut. Mutta hyvin saatiin reissu tehtyä.

Edellisiltana oli käynyt ilmi, että Joona on saanut koneiden ruutukoodin selville ja päässyt muuttamaan sovelluksia. Ja samalla päässyt kielletyille sivuilla. Olin ihan järkyttynyt asiasta. Mutta nyt alkaa ehkä asiat loksahtelemaan paikoilleen. Jos saatais vaikka viimein jo jotain selvyyksiäkin kaikkeen koulusta lintsaamisiin.

Kaiken tän keskellä pitäis löytää joulufiilis ja laittaa edes jotain joulua. Lahjatkin on ostamatta vielä.

Taas tuntuu, että elämä lyö lujaa vasten kasvoja. En oikeasti tiedä miten pitäisi elää, että olisi hyvin asiat. Kaikkeni kuitenkin aina yritän mutta tuntuu, että ei siitä taas tule mitään.

 Taas oli se hetki kun pelotti. Käytiin pyöräilemässä ja päästiin kolme kilometriä kun sokerit laski. Ei muuta kun suklaata nassuun. Kaikki meni hyvin, päästiin takas autolle.

Mutta en uskalla näistä puhua, että kuinka paljon nää mua ahdistaa. En tiedä ymmärtäiskö kukaan. Tonille en uskalla kertoa. Mutta yksin en uskalla Tonia vielä päästää mihinkään liikkumaan.

 Viimeisen kirjoittamisen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Toni vietiin 26.8 ambulanssilla sairaalaan ja oli kuulemma 30min kiinni että on edes hengissä. Todettiin 1.tyypin diabetes. Onneks löyty vaan tuollainen mutta kauheaa tuokin. Ite kaipaisin vertaistukea mutta sellaista en tunnu mistään saavan.

Toni on sairastanut koko kevään. Jalat on krampannut ja se on nukkunut tosi huonosti. Ruokahalu on ollut huonoa, on nukkunut tosi paljon. Mä olen joutunut hoitamaan kaiken melkein koko vuoden.  Sit tuli lomaviikko ja vointi meni alaspäin. 

Tuli maanantai 26.8. Tonin piti mennä töihin. Olin sanonut että herättää mut jos ei saa nukuttua niin mä vien sen. Tulikin herättään, että ei mene töihin. Oli oksentanut. Sanoin että nyt on sitten jo pakko soittaa lääkäri, seuraavaksi aamuksi sitten se jo saatiinkin.  Toni nukku sohvalla koko päivän. Mä ehdotin jo päivystykseen lähtöä mutta ei suostunut lähtemään ja odottamaan siellä kolmea tuntia lääkäriin. 

Päivän aikana puhuin nesteyttämisestä mutta ei sekään innostanut. Alkuillasta Toni sitten kyseli, että mitä tarkoitin nesteyttämisellä, kerroin. Sitten tosi yhtäkkiä, että hänestä ei taida olla aamulla lääkäriin lähtijäksi. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kun soittaa ambulanssi. Se oli raskas soitto, tiesin että ne vie Tonin sairaalaan. Pelotti mutta pakko oli koittaa pysyä rohkeana. 

Ambulanssi tuli ja tutki Tonin. Verensokeri oli korkea. Oli kauhea tunne kun Toni lähti ambulanssilla, olin varma että se oli viimeinen kerta kun me nähdään. Mua harmitti, että en voinut lähteä mukaan sairaalaan kun lapset oli kotona, mutta toisaalta olin helpottunut että en päässyt mukaan kun sain kuulla mitä ensiavussa tapahtui. En varmaan olis saanut Tonin vierellä siellä olla. Aulassa istuminen ja odottaminen vasta kamalaa olisi ollut.

Lasten kanssa yritettiin saada aika kulumaan ja odotettiin sairaalasta tietoja. Runsaan kolmen tunnin päästä sain viestin että hoitaja soittaa mulle. Se oli tavallaan huojentava viesti, Toni oli elossa. Toki pelotti, mikä on hoitajan soiton sisältö. Mutta sekin oli sitten tavallaan helpotus, Tonilla oli todettu 1.tyypin diabetes. Sen kanssa pystyy ja oppii elämään. Sit uskallettiin lasten kanssa mennä nukkumaan. 

Loppuviikko me sitten vietettiin Netan kanssa sairaalassa päivät. Opeteltiin uutta elämää. Onneks Toni voi hyvin ja näki päivä päivältä kuinka pikkuhiljaa voimistui. Oli ilo katsella ruokailuja kun ruoka maistui.

Perjantaina pääsi kotiin ja sen jälkeen ollaan opeteltu uutta elämään keskenämme. 

Tuntuu, että kukaan ei tajua kuinka pelottavaa tää kaikki on mulle ja kaipaisin vertaistukea. Mutta sellaista ei tunnu olevan saatavilla