Että ahdistaa ja pelottaa. Toni lähti tänään ekaa kertaa yöksi pois kotoa sairastumisen jälkeen. Mun pitäis varmaan olla helpottunut kun Toni on pois, mutta en ole, päinvastoin. Välimatkaa meillä on 300 km että en voi mitään tehdä vaikka siellä mitä tapahtuisi. Se ehkä ahdistaakin. Mua pelottaa, että siellä tapahtuu jotain, mille ei voida mitään.

Mua pelottaa, että tulee taas sellanen iso hypo ja mä en voi täältä tehdä mitään. Pelottaa, että se menee niin huonoksi, että pitää soittaa ambulanssi. Mutta en voinut kertoa kuinka paljon mua tää viikonloppu pelottaa. 

Päivä meni suht hyvin kun olin konferenssissa päivän. Mutta nyt kotona koen oloni tosi yksinäiseksi. Lapset on omissa oloissaan ja tuntuu, että mua ei tarvita täällä ollenkaan. Tästä voi tulla pitkä viikonloppu. Onneks ylihuomenna jo haetaan Toni kotiin.

Sit toinen asia mikä mua ahdistaa on se, että mulla ei ole mahdollisuutta ikinä lähteä pois kotoa yksin tai ystävän kanssa. Mulla ei ole sellaista ystävää kenen kanssa voisin lähteä johonkin, eikä rahaakaan. Ikinä en saa olla yksin kotona. Nyt sentään saan katsella omia ohjelmiani pois.