Mä en ymmärrä. Postilaatikosta on tullut mulle ihan kauhea painajainen ja ahdistus. Mä en tiedä mistä se on tullut ja miksi. Kun puhun tai ajattelenkin postilaatikkoa niin mun sydän alkaa hakkaamaan ihan julmetusti, tulee ahdistava ja puristava olo, itku. Sinne tulee laskuja, ei kuitenkaan kovin paljon kun suurin tulee sähköpostiin tai sovelluksiin. Mainoksia tulee mutta niissä ei pitäis olla ahdistuksen aihetta. Rahat on tiukilla mutta laskuja maksetaan pikku hiljaa ja saadaan osamaksuja pois niin talouskin ehkä paranee. Mutta ei se talous parane vaikka ahdistelisin. Mun tarvis varmaan vaan kohdata pelkoni ja käydä joka päivä laatikolla. Ehkä sitten ei tulis isoa ahdistusta kun siellä ei olisi paljon postia kerralla.

Tänään se taas nosti päätään, tuo kaamea vihollinen mikä on kulkenut mukanani jo monta vuotta. Se kaivautuu esille aina kun olen surullinen, ikävissäni tai onneton. Tunne syöminen. 

Ehkä asetan itselleni liian haavekuvallisia kuvitelmia asioista. Eilenkin kun haimme Toni niin kuvittelin, että olisin saanut edes suukon näkemisen hetkellä. Mutta ei, ei merkkiäkään siitä että olisi ollut ikävä. Ei pienintäkään kosketusta, halia tai mitään muutakaan. Käytiin kaupassa, ajettiin monta tuntia mutta ei mitään, ei pienintäkään merkkiä ikävästä tai siitä, että olisi kiva päästä kotiin. Illalla vasta kotona sain ensimmäisen halauksen ja suukon.

Tänäänkin on vielä paha mieli asiasta. Tunnesyöminen tuli esiin ja vedin jo pussin karkkia ja tekis mieli syödä jääkaapista vaikka mitä. Olo on ihan paska ja mieli maassa.

 Että ahdistaa ja pelottaa. Toni lähti tänään ekaa kertaa yöksi pois kotoa sairastumisen jälkeen. Mun pitäis varmaan olla helpottunut kun Toni on pois, mutta en ole, päinvastoin. Välimatkaa meillä on 300 km että en voi mitään tehdä vaikka siellä mitä tapahtuisi. Se ehkä ahdistaakin. Mua pelottaa, että siellä tapahtuu jotain, mille ei voida mitään.

Mua pelottaa, että tulee taas sellanen iso hypo ja mä en voi täältä tehdä mitään. Pelottaa, että se menee niin huonoksi, että pitää soittaa ambulanssi. Mutta en voinut kertoa kuinka paljon mua tää viikonloppu pelottaa. 

Päivä meni suht hyvin kun olin konferenssissa päivän. Mutta nyt kotona koen oloni tosi yksinäiseksi. Lapset on omissa oloissaan ja tuntuu, että mua ei tarvita täällä ollenkaan. Tästä voi tulla pitkä viikonloppu. Onneks ylihuomenna jo haetaan Toni kotiin.

Sit toinen asia mikä mua ahdistaa on se, että mulla ei ole mahdollisuutta ikinä lähteä pois kotoa yksin tai ystävän kanssa. Mulla ei ole sellaista ystävää kenen kanssa voisin lähteä johonkin, eikä rahaakaan. Ikinä en saa olla yksin kotona. Nyt sentään saan katsella omia ohjelmiani pois.