En vaan jaksa. Eilen olin Tonin kanssa verikokeilla. Suostuin lähtemään yövuoron jälkeen vaikka olis tehnyt mieli vaan mennä nukkumaan.

Mutta Toni pelkää niin paljon sitä verikokeen ottamista, että olis varmaan jäänyt menemättä jos en olis mukana ollut. Mutta hyvin saatiin reissu tehtyä.

Edellisiltana oli käynyt ilmi, että Joona on saanut koneiden ruutukoodin selville ja päässyt muuttamaan sovelluksia. Ja samalla päässyt kielletyille sivuilla. Olin ihan järkyttynyt asiasta. Mutta nyt alkaa ehkä asiat loksahtelemaan paikoilleen. Jos saatais vaikka viimein jo jotain selvyyksiäkin kaikkeen koulusta lintsaamisiin.

Kaiken tän keskellä pitäis löytää joulufiilis ja laittaa edes jotain joulua. Lahjatkin on ostamatta vielä.

Taas tuntuu, että elämä lyö lujaa vasten kasvoja. En oikeasti tiedä miten pitäisi elää, että olisi hyvin asiat. Kaikkeni kuitenkin aina yritän mutta tuntuu, että ei siitä taas tule mitään.

 Taas oli se hetki kun pelotti. Käytiin pyöräilemässä ja päästiin kolme kilometriä kun sokerit laski. Ei muuta kun suklaata nassuun. Kaikki meni hyvin, päästiin takas autolle.

Mutta en uskalla näistä puhua, että kuinka paljon nää mua ahdistaa. En tiedä ymmärtäiskö kukaan. Tonille en uskalla kertoa. Mutta yksin en uskalla Tonia vielä päästää mihinkään liikkumaan.

 Viimeisen kirjoittamisen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Toni vietiin 26.8 ambulanssilla sairaalaan ja oli kuulemma 30min kiinni että on edes hengissä. Todettiin 1.tyypin diabetes. Onneks löyty vaan tuollainen mutta kauheaa tuokin. Ite kaipaisin vertaistukea mutta sellaista en tunnu mistään saavan.

Toni on sairastanut koko kevään. Jalat on krampannut ja se on nukkunut tosi huonosti. Ruokahalu on ollut huonoa, on nukkunut tosi paljon. Mä olen joutunut hoitamaan kaiken melkein koko vuoden.  Sit tuli lomaviikko ja vointi meni alaspäin. 

Tuli maanantai 26.8. Tonin piti mennä töihin. Olin sanonut että herättää mut jos ei saa nukuttua niin mä vien sen. Tulikin herättään, että ei mene töihin. Oli oksentanut. Sanoin että nyt on sitten jo pakko soittaa lääkäri, seuraavaksi aamuksi sitten se jo saatiinkin.  Toni nukku sohvalla koko päivän. Mä ehdotin jo päivystykseen lähtöä mutta ei suostunut lähtemään ja odottamaan siellä kolmea tuntia lääkäriin. 

Päivän aikana puhuin nesteyttämisestä mutta ei sekään innostanut. Alkuillasta Toni sitten kyseli, että mitä tarkoitin nesteyttämisellä, kerroin. Sitten tosi yhtäkkiä, että hänestä ei taida olla aamulla lääkäriin lähtijäksi. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kun soittaa ambulanssi. Se oli raskas soitto, tiesin että ne vie Tonin sairaalaan. Pelotti mutta pakko oli koittaa pysyä rohkeana. 

Ambulanssi tuli ja tutki Tonin. Verensokeri oli korkea. Oli kauhea tunne kun Toni lähti ambulanssilla, olin varma että se oli viimeinen kerta kun me nähdään. Mua harmitti, että en voinut lähteä mukaan sairaalaan kun lapset oli kotona, mutta toisaalta olin helpottunut että en päässyt mukaan kun sain kuulla mitä ensiavussa tapahtui. En varmaan olis saanut Tonin vierellä siellä olla. Aulassa istuminen ja odottaminen vasta kamalaa olisi ollut.

Lasten kanssa yritettiin saada aika kulumaan ja odotettiin sairaalasta tietoja. Runsaan kolmen tunnin päästä sain viestin että hoitaja soittaa mulle. Se oli tavallaan huojentava viesti, Toni oli elossa. Toki pelotti, mikä on hoitajan soiton sisältö. Mutta sekin oli sitten tavallaan helpotus, Tonilla oli todettu 1.tyypin diabetes. Sen kanssa pystyy ja oppii elämään. Sit uskallettiin lasten kanssa mennä nukkumaan. 

Loppuviikko me sitten vietettiin Netan kanssa sairaalassa päivät. Opeteltiin uutta elämää. Onneks Toni voi hyvin ja näki päivä päivältä kuinka pikkuhiljaa voimistui. Oli ilo katsella ruokailuja kun ruoka maistui.

Perjantaina pääsi kotiin ja sen jälkeen ollaan opeteltu uutta elämään keskenämme. 

Tuntuu, että kukaan ei tajua kuinka pelottavaa tää kaikki on mulle ja kaipaisin vertaistukea. Mutta sellaista ei tunnu olevan saatavilla

 Toni menee huomenna koittamaan töihin. Mua pelottaa ihan kauheesti. Mutta en voi asiasta puhua Tonin kanssa kun ei kuitenkaan ymmärrä mun pelkoa. Ja toki se tulee jossain kohtaa kuitenkin ajankohtaiseksi.

Oon tänään koittanut ajatella kaikkea muuta kun sitä töihin paluuta mutta aina se tulee ajatuksiin. Ja tuntuu, että koko ajan on sellainen tunne, että tulee itku.

Ei ole hetkeen taas tullut kirjoiteltuakaan. Nyt oon saikulla kun kotona kriisiä. Oon huolissani Tonin voinnista ja pelkään, että sillä on syöpä. Mutta en uskalla sanoa epäilyäni. Ja sit mua ahdistaa Joonan koulunkäynti. 

Nyt kun Joona aloitti yläasteen niin olen tosi huolissani sen koulunkäynnistä. Kolmantena päivänä oli heti pois koulusta koska ei halua olla välitunteja yksi 

 Ahdistaa ihan hitosti. Laskuja pitäis maksaa ja rahaa ei ole. Töissä käydään molemmat mutta silti ei vaan rahat riitä elämiseen. Saatika että olis varaa johonkin ylimääräiseen. Lainata ei voi mistään rahaa kun kaverilta jo lainasin alkuvuodesta. Pakko vaan pärjätä. 

 Tuntuu taas pahalta. Eikä pelkästään itsestä vaan myös puolison puolesta. On mennyt taas monta kuukautta etten ole treenannut lantionpohjalihaksia. Tänään sitten kaivoin kuulat jälleen esille mutta alkuun se ei edes pysynyt sisällä. Miltä mahdan tuntua rakastellessa vai tunnunko miltään?? Mutta nyt koitan taas alkaa niillä treenaileen.

Toinen mikä nyt pelottaa ja jännittää on tuleva viikonloppu. Oon lähdössä koulutukseen, oudolla autolla, outoon paikkaa ja outojen ihmisten kanssa. Tiedän että kaikki menee hyvin mutta silti jännittää. Tänään tehnyt ennakkotehtävää ja katsellut tavaroita, jotenkin nyt asia konkretisoitunut. Tänään onneks mua luvattiin perehdyttää autoon ettei tarvi kylmiltään lähteä.

Tänään on taas päivä kun tuntuu pahalta. Muut syö herkkuja mutta ite ei voi syödä kun sitten on pää kipeä.  Ja nyt muiden herkkujen syönti ottaa jotenkin tosi koville.  Välillä ei tunnu pahalta ollenkaan vaikka muut syö herkkuja mutta nyt on taas sellanen olo että tekis mieli kieltää muiltakin herkut. 

Paino oli onneks laskusuuntainen. Toisaalta se oli iloinen yllätys kun kuitenkin kuukautiset alkamassa.

Huomenna onneks taas päivä kun lapset on koulussa ja saan olla yksin kotona muutaman tunnin. 

Tänään on taas erikoinen päivä. Mulla on vapaapäivä. Oon pessyt pyykkiä monta koneellista, siivonnut oman tietokonepöytäni suurimmaksi osaksi ja katsellut pari ohjelmaa nauhalta. Pöydältä laitoin tosi paljon tavaroita pois, roskiin tai paperinkeräykseen. On jotenkin hassu olotila siitä, että olen voinut laittaa asioita pois. Huomenna ajattelin jatkaa.

Ehdin mä kuntoillakin tänään. Tuntu tosi hyvältä. Täytyy vaan kaivaa lenkkarit esille niin ei ota jalkoihin ihan niin paljon sitten ehkä.

Tänään tuntuu että taas ahdistaa enemmän. En tiedä mikä. Epäilen, että johtuu siitä että menen vanhalle osastolle iltavuoroon. Nyt uudella osastolla on jotenkin helppo olla ja hengittää.

Eilen illalla söin makkaraperunoita. Yö meni tosi huonosti. Nyt on jotenkin ollut aamun unet tosi huonoja. Toki nyt olen saanut sitä omaa aikaa edes hetken kun Toni jo lähtenyt töihin ja lapset nukkuu.