Viimeisen kirjoittamisen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Toni vietiin 26.8 ambulanssilla sairaalaan ja oli kuulemma 30min kiinni että on edes hengissä. Todettiin 1.tyypin diabetes. Onneks löyty vaan tuollainen mutta kauheaa tuokin. Ite kaipaisin vertaistukea mutta sellaista en tunnu mistään saavan.
Toni on sairastanut koko kevään. Jalat on krampannut ja se on nukkunut tosi huonosti. Ruokahalu on ollut huonoa, on nukkunut tosi paljon. Mä olen joutunut hoitamaan kaiken melkein koko vuoden. Sit tuli lomaviikko ja vointi meni alaspäin.
Tuli maanantai 26.8. Tonin piti mennä töihin. Olin sanonut että herättää mut jos ei saa nukuttua niin mä vien sen. Tulikin herättään, että ei mene töihin. Oli oksentanut. Sanoin että nyt on sitten jo pakko soittaa lääkäri, seuraavaksi aamuksi sitten se jo saatiinkin. Toni nukku sohvalla koko päivän. Mä ehdotin jo päivystykseen lähtöä mutta ei suostunut lähtemään ja odottamaan siellä kolmea tuntia lääkäriin.
Päivän aikana puhuin nesteyttämisestä mutta ei sekään innostanut. Alkuillasta Toni sitten kyseli, että mitä tarkoitin nesteyttämisellä, kerroin. Sitten tosi yhtäkkiä, että hänestä ei taida olla aamulla lääkäriin lähtijäksi. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kun soittaa ambulanssi. Se oli raskas soitto, tiesin että ne vie Tonin sairaalaan. Pelotti mutta pakko oli koittaa pysyä rohkeana.
Ambulanssi tuli ja tutki Tonin. Verensokeri oli korkea. Oli kauhea tunne kun Toni lähti ambulanssilla, olin varma että se oli viimeinen kerta kun me nähdään. Mua harmitti, että en voinut lähteä mukaan sairaalaan kun lapset oli kotona, mutta toisaalta olin helpottunut että en päässyt mukaan kun sain kuulla mitä ensiavussa tapahtui. En varmaan olis saanut Tonin vierellä siellä olla. Aulassa istuminen ja odottaminen vasta kamalaa olisi ollut.
Lasten kanssa yritettiin saada aika kulumaan ja odotettiin sairaalasta tietoja. Runsaan kolmen tunnin päästä sain viestin että hoitaja soittaa mulle. Se oli tavallaan huojentava viesti, Toni oli elossa. Toki pelotti, mikä on hoitajan soiton sisältö. Mutta sekin oli sitten tavallaan helpotus, Tonilla oli todettu 1.tyypin diabetes. Sen kanssa pystyy ja oppii elämään. Sit uskallettiin lasten kanssa mennä nukkumaan.
Loppuviikko me sitten vietettiin Netan kanssa sairaalassa päivät. Opeteltiin uutta elämää. Onneks Toni voi hyvin ja näki päivä päivältä kuinka pikkuhiljaa voimistui. Oli ilo katsella ruokailuja kun ruoka maistui.
Perjantaina pääsi kotiin ja sen jälkeen ollaan opeteltu uutta elämään keskenämme.
Tuntuu, että kukaan ei tajua kuinka pelottavaa tää kaikki on mulle ja kaipaisin vertaistukea. Mutta sellaista ei tunnu olevan saatavilla
