Tänään on sitten tautisena kuntoiltu. Ensin aamulla tuli käveltyä perheen kanssa 112- päivään. Siellä sitten vierähtikin monta tuntia. Ja sitten kävely kotiin.
Sit vielä kävin uskollisen lenkkiseuralaiseni (kultaisen noutajan Vilin) kanssa meille jo niin tutun lenkin, hautausmaalle :(
Mieli on ollut osin flunssan osin kaipauksen ja ikävän takia matalalla. Mutta tää on jo niin tuttu olotila, että elimistö olettaa sen olevan varmaan ihan normaali olotila. Onhan ikävä ja kaipaus ollut jo monta kuukautta kulkemassa kanssani.
Mutta jotain hyvääkin tänään tapahtunut. Vaaka näytti jälleen vähemmän kuin edellispäivänä. Ja se, että lapseni on tänään olleet tosi reippaita ja onnellisia pienistä hetkistään. Pieni poikani paloautolla ajamisesta (auto hallissa, eikä edes käynnissä) ja tyttäreni Nasu -maastoajoneuvon kyydissä olemisesta. Tytär olisi halunnu aina vaan lisää ja mitä lujempaa setä ajoi, sen hauskempaa tyttärelläni oli. Illalla vielä olimme tyttären kanssa kunnon puulämmitteisessä saunassa.
Sulla on ihana perhe, jota moni voisi kadehtia! Lapsen menetyksestä tuskin koskaan pystyy toipumaan, mutta uskoisin, että aika parantaa haavat ja suru muuttaa muotoaan. Pienokainen elää kuitenkin teidän sydämissänne. Antakaa siis itsellenne aikaa ja muistakaa iloita kaikista pienistä arkisista asioista. Ja niistä kahdesta ihanasta lapsesta, joiden leikit ja oivallukset pääsette näkemään. Ja näinhän te varmasti teettekin. Nämä sanat halusin kuitenkin sinulle kirjoittaa ja toivon sydämestäni, että pääsette tapahtuneen yli ja jaksatte pitää toisistanne huolta.
VastaaPoistaKiitos Taru noista sanoista.
VastaaPoista